Seuraava suuri, ja koko elämäni mullistanut tapahtuma sai alkunsa myös vuonna 1962. Isoveli Mikko oli alkanut soittaa saksofonia, ja naapurin Antti pianoa. He innostuivat musisoimaan yhdessä. Naapurin saunarakennuksessa, tai Antin kodin olohuoneessa treenasivat ahkerasti. Minäkin sain usein olla kuuntelemassa näitä harjoituksia. Antti ja Mikko miettivät että kyllähän oikeassa orkesterissa täytyy rumpali olla, ja niinpä he eräänä päivänä ilmoittivat, Lassi sinusta tulee nyt meidän rumpali! Minulle järjestyi virveli-rumpu ja Hi-Hat, ja bassorumpuna toimi aluksi peltinen roskis, jota poljin jalalla; kansi rämähti kumeasti sulkeutuessaan. Minä olin tuolloin 11-vuotias. Tästä alkoi muusikon urani!
Ensimmäinen keikka oli Kulosaaren ruotsalaisen yhteiskoulun keväisessä lastenjuhlassa. Yleisöä oli paljon, Lenita Airisto oli juontaja, ja haastatteli jopa meitä!!! Bändin nimi oli Vintiöt.
Pian kitaramusiikki löi läpi, ja bändiin oli saatava basisti, ja tietenkin kitarat vahvistimineen. Mikko sai houkuteltua luokkatoverinsa Timo Itälän basistiksi. Erityisen taitavana Timo, Mikon avustuksella, rakensi itse vahvistimen, kaksi kitaraa ja bassokitaran, ja niin oli rautalankabändi valmis. Antti lainasi mulle rahaa, ja sain ostettua käytetyn Lefima-merkkisen rumpusarjan, hinta oli muistaakseni 200 markkaa, joka tuolloin tuntui hurjalta summalta. Tässä kohtaa tarvittiin myös ”vetävämpi” nimi, The Scalawags kuulosti ja näytti meidän mielestä upealta!
The Scalawags: vasemmalta; Mikko veljeni, Timo Itälä, Lassi ja Antti Ruokosalmi
Oman kouluni luokkajuhlissa oltiin monesti keikalla, ja noihin aikoihin syntyi hieno yhteistyö Arto Vilkon kanssa. Arto oli meitä selkeästi kokeneempi, ja erityisesti lauloi todella hyvin. Arton kanssa treenattiin meidän vanhassa saunarakennuksessa, jossa ei ollut sähköä. Pitkällä roikalla otettiin virta talon sisältä keittiöstä. Siinä oli se ikävä puoli, että kun kello oli äidin mielestä liian paljon, tai soitettiin liian kovaa, hän kävi kerran varoittamassa, ja jos ei homma loppunut, veti töpselin pois seinästä. Siihen treenit aika usein loppuivat. Varsin usein äiti kyllästyi nimenomaan basson jumputukseen, joka erityisesti kantautui sisälle asti. Äiti kuitenkin leppyi aina nopeasti, ja hyvitykseksi tarjosi soittajille kotona tehtyä erinomaista simaa ja pullaa, tai jos simaa ei ollut, niin maitoa. Arto Vilkko vieläkin muistelee äitiäni lämmöllä näistä sima-pullahetkistä. Tällä kokoonpanolla tehtiin muutamia keikkoja.
Pian tajuttiin, että jos halutaan saada ihan oikeita keikkoja, pitää soittaa myös tanssimusiikkia, ja niin Antti hommasi sähköurut. Sukulaisen häissä yleisön joukossa oli Hannu Jämsä niminen kaveri, joka tuli juttelemaan ja kertoi, että hänellä on oma bändi. Pyysi mun puhelinnumeron. Puoli vuotta myöhemmin (elettiin vuotta 1967) Hannu soitti ja pyysi koesoittoon. Heidän rumpali oli saanut potkut. Koesoitto onnistui mielestäni kohtuullisesti, mutta silti yllätyin kovasti, kun Hannu ilmoitti jo samana päivänä, että paikka on minun! Nyt vaan pitäisi saada äidiltä suostumus. En ollut vielä täyttänyt kuuttatoista vuotta, eli lain mukaan en olisi ilman holhoojan lupaa saanut käydä keikoilla. Tässä kohtaa pitää taas kiittää Mikko-veljeä, joka ”pehmitti” äidin suostuvaiseksi. Yhden ehdon äiti kuitenkin asetti; koulu on käytävä kunnialla loppuun lukiota myöten. Bändi oli Hannu Jämsä ja Ankas, ja ohjelmistossa paljon Paul Ankan musiikkia, ja perinteistä tanssimusiikkia valssista tangoon, humppaan, ja foxiin.
Me tehtiin paljon keikkoja koulun ohella ja kokoonpanossa soittivat: Hannu Jämsä urut ja laulu, Kari Halonen (Teddy) kitara ja laulu, Eero Minkkinen basso ja laulu, Matti Savolainen saksofoni huilu ja laulu, ja minä rummut, ja taisin muutaman kappaleen joskus laulaakin.
Tässä bändissä soitin armeijaan menoon saakka 1971 Armeijan kävin Joensuun kupeessa Ylämyllyllä. Joensuu on kiva kaupunki, ja mulla on edelleen yksi erityisen hyvä ystävä siellä, armeijakaveri Sami Pesonen, muusikko hänkin!
Lassi Marttila Toscanassa 